Suomen Pyöräily 125 vuotta – suomalaista pyöräilyä kehittämässä vuodesta 1898
Suomen Pyöräily on Suomen vanhin lajiliitto ja se perustettiin Helsingissä vuonna 1898. Liiton nimi oli ensimmäiset vuodet (1898–1906) Suomen Syklistiliitto (Finska Cyclistförbudet). Vaikka liiton nimi on muuttunut vuosien varrella, on sen perusajatus perustamisesta näihin päiviin saakka ollut toimia pyöräilyn kehittämiseksi ja edistämiseksi Suomessa. Myös kilpailutoiminnan järjestäminen on alusta asti ollut tärkeä osa liiton toimintaa.
Suomen Syklistiliiton perustava kokous järjestettiin lauantaina 2.4.1898 Esplanadin varrella sijaitsevassa ravintola Kleinehnissä. Kokouksessa oli läsnä kolmekymmentä henkilöä. Liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin vapaaherra August af Schulten. Varapuheenjohtajana toimi filosofian maisteri A. H. Petander, kirjurina toimittaja John Linsen ja rahainvartijana kauppias Frans Stockmann.
Liiton alkuperäinen tarkoitus, joka selviää Senaatin vahvistamista Suomen Syklistiliiton ohjesäännöistä vuodelta 1898 ei poikkea kovinkaan paljoa liiton nykyisestä tarkoituksesta. Liiton tarkoituksena oli toimia polkupyöräurheilun terveelliseksi kehittämiseksi Suomessa, herättää harrastusta ja hankkia tilaisuuksia matkailuretkien toimeen panemiseen polkupyörällä sekä toimittaa kokouksia eri osissa maata ja tehdä yhteisiä retkiä. Lisäksi tehtävänä oli jakaa palkintoja jäsenille, jotka osoittivat voimaa ja kestävyyttä pyöräilemisessä sekä laajentaa pyöräilijöiden oikeuksia ja tuoda ne yleisön tietoon. Ei yhtään hullummat ohjesäännöt nykypäiväänkään!
Alkuvuosina Suomen Syklistiliitto hankki jäseniä ja järjesti kilpailuja, mutta osallistui myös pyöräilijöiden elämään vaikuttavien asioiden esilletuomiseen ja oli muun muassa esittämässä, että kaikkien ajoneuvojen tulisi pimeän aikaan käyttää lyhtyjä.
Kun pyöräilyinnostus oli liiton alkuaikoina kova, ryhtyi liitto järjestämään myös pyöräilyratoja kilpailuja varten. Ensimmäiset kaltevakaarteiset hiekkaradat eivät kuitenkaan vastanneet tarkoitustaan ja kilpailuja pidettiin pääasiassa vanhalla Oulunkylän raviradalla. Eläintarhasta vuokratulle maa-alueelle vuonna 1897 tanskalaisten piirustusten mukaan rakennettu puuvelodromi toimi kuitenkin ”pika-ajojen” kisapaikkana vuoteen 1903 saakka, jolloin rata purettiin.
Helsingin polkupyöräklubi (Helsingfors Velocipedklubb) ei suinkaan ollut Suomen ensimmäinen pyöräilyklubi vaan ensimmäisenä perustettiin Turun Polkupyöräklubi vuonna 1886. Helsingin klubi perustettiin vuonna 1887, Viipurin vuonna 1888, Jyväskylän 1890 ja Oulun klubi vuonna 1892. Kielelliset ristiriidat hajottivat kuitenkin osan näistä seuroista heti alkuunsa ja monelle paikkakunnalle perustettiinkin suomenkieliset seurat.
Ensimmäiset polkupyörät Suomessa
Ennen 1880-lukua polkupyörää kutsuttiin Suomessa velosipediksi, velocipediksi, pikarattaaksi, polkurattaaksi tai pikakulkuriksi. Polkupyörä-sanan keksijänä pidetään valokuvaaja, kirjailija, kääntäjä ja toimittaja I. K. Inhaa.
Arvioiden mukaan Suomessa on ajettu ensimmäistä kertaa polkupyörää jo vuonna 1869. J. L. Runebergin pojan Lorenzo Runebergin kerrotaan olleen Suomen ensimmäinen pyöräilijä Vaasassa syyskuussa 1869. Koska tapauksesta on jo aikaa, täyttä varmuutta ensimmäisestä pyöräilijästä ei kuitenkaan voi saada. Ensimmäinen maininta polkupyörästä on ilmeisesti ollut 9.9.1868 Helsingfors Dagbladetin uutisessa, jossa polkupyörien kerrottiin olevan muotia Pariisissa.
Juhani Ahon ja hänen vaimonsa Venny Soldan-Brofeldtin kerrotaan olleen innokkaita pyöräilijöitä 1890-luvulla. Juhani ja Venny olivat harjoitelleet pyöräilyä ensin talvella kotirannassa järvenjäällä ja myöhemmin Aho teki myös pidempiä pyöräretkiä ulkomailla. Vuonna 1897 hän matkasi polkupyörällä pitkin Reinin rantoja ja vuonna 1899 hän ajoi Vennyn kanssa Pohjanmeren rannoilla ja Hollannin patovarsilla.
Tienvarsi pienine yksityiskohtineen, ihmiset ja elämä eri seuduissa, kaikki se jää rautatievaunun ikkunasta näkemättä, mutta pääsee täyteen arvoonsa polkupyörällä kulkiessa.
Juhani Aho 1897
Ensimmäinen pyöräkauppa Suomeen perustettiin jo vuonna 1884. Perustaja oli Lars Krogius, joka sijoittui veljensä jälkeen toiseksi ensimmäisissä Suomessa järjestetyissä pyöräkilpailuissa. Ennen sitä sepät olivat valmistaneet itse polkupyöriä myyntiin. Aluksi polkupyörät olivat varakkaiden kaupunkilaisten ja erityisesti kulttuuriväen huvi. Myöhemmin polkupyörät levisivät koko kansan ajokeiksi. Helsingin Sanomat kertoi vuonna 1926, että vuoden vaihteessa 1925–1926 polkupyöriä oli Helsingissä 1430 kappaletta ja Turussa 400. Pyöräilijöitä arveltiin olevan noin 4000. Turun Sanomien mukaan 1930-luvulla pyörän arvo oli maataloustyöntekijän 25 päivän palkka. Tuolloin pyöriä myyntiin vuodessa jo noin 140 000 kappaletta. Tämä kertoo siitä, että pyöräilyn suosion kasvu oli 1920-luvulta 1930-luvulle siirryttäessä huima.
Pyöräilijänä Suomessa 1890–1900-lukujen taitteessa
Liiton alkuaikoina pyöräilijän elämä ei ollut Suomessa helppoa. Pyöräilyn vastustajat väittivät 1890-luvulla, että pyöräily on muotihulluus, joka tulee kyllä pian vähenemään ja loppumaan. Muotihulluus ei kuitenkaan ottanut laantuakseen, vaan liiton ensimmäisen toimintavuoden jälkeen liiton henkilöjäsenmäärä nousi jo 559 henkilöön.
Erityisesti Helsingin Huopalahden seutua pidettiin pyöräilijöille vaarallisena paikkana vuonna 1898, sillä sanomalehdissä kerrottiin, että pyöräilijöitä saatettiin heitellä kivillä ja ahdistella seipäillä. ”Pyöräilijöiden oikeuksia poljettiin tavalla jos toisella ja Helsingissä kerrottiin raa’asta välinpitämättömyydestä, jota hevosmiehet kaduilla ja maanteillä pyöräilijöitä kohtaan osoittivat. Erityisesti naispyöräilijät saivat osakseen ruokottomia sanoja kaikista säädyistä.” Aivan yhtä vaarallista nykypyöräilijän elämä ei lienee ole.
Helsingin kaupunki oli määrännyt pyöräilyssä noudatettavaksi ohjeita, joiden rikkomisesta seurasi enintään kahdenkymmenen markan sakkorangaistus. Ohjeet koskivat muun muassa kellonaikoja, jolloin esplanadeilla ja puistoissa sai ajaa pyörällä sekä numerolaattaa, joka julkisella paikalla pyöräilevän polkupyörässä tuli olla.
Jokaisella, joka pyöräilee kaupungin kaduilla, toreilla tahi yleisillä paikoilla, niin myös kaupunkiin yhdistetyillä alueilla olevilla viertoteillä ja teillä, pitää polkupyörän takana olla satulaan tahi satulalaukkuun kiinnitetty numerolaatta, jonka numerojen, maalattuina valkealla värillä mustalle pohjalle, pitää olla vähintään kahdeksan senttimetriä korkeat.
Helsingin kaupungin kunnallinen asetuskokoelma, Helsinki 1914
Suomen Pyöräilyn jäsenet
Vuonna 1902 liitolla oli jo 700 jäsentä. Liitolle pestattiin toimeliaita asiamiehiä, jotka kotimaan lisäksi hankkivat jäseniä Pietarista ja Riiasta. Suomen Pyöräilyliitto tarjosi jäsenilleen 1800- ja 1900-lukujen taitteessa erilaisia etuja, kuten alennuksia pyörän kuljettamisesta rautateillä ja ilmaisen kuljettamisen useilla laivoilla.
1906 liitto siirtyi SVUL:n (Suomen Voimistelu- ja urheiluliitto, myöhemmin Suomen Valtakunnan Urheiluliitto) suojiin ja vuonna 1924 pyöräily itsenäistyi SVUL:n pyöräilyjaostoksi. Suomi hyväksyttiin vuonna 1923 kansainvälisen pyöräilyliiton UCI:n jäseneksi. UCI perustettiin vuonna 1900, vasta kaksi vuotta Suomen Syklistiliiton jälkeen. Vuonna 1931 pyöräilyseurojen määrä oli kasvanut jo kuuteenkymmeneen ja henkilöjäseniä liitossa oli 1420. Samana vuonna kokoonnuttiin Pyöräilyliiton perustamiskokoukseen. Tästä lähtien liiton jäsenistö kasvoi nopeasti ja vuonna 1940 liitolla oli jo 332 jäsenseuraa, joka lienee liiton historian huippulukemia. Kun Suomen Pyöräilyunioni perustettiin 1990-luvulla, sen ensimmäisenä toimintakautena jäsenseuroja oli 102 ja lisenssiajajia 978. Nykyään Suomen Pyöräilyn jäsenseuroja on noin 100 ja lisenssiajajia toista tuhatta.
Lähteet:
Kalervo Lahtinen 1968: Suomen Syklistiliitto 1898 – 70 vuotta – Suomen Pyöräilyliitto 1968 -muistelmia. Suomen Pyöräilyliitto.
Reijo Myyryläinen & Christian Oesch 1998: Pyöräilymme vuosisata 1898–1998. Suomen Pyöräilyunioni ry.
Nopsajalat vapauttivat koko kansan liikkumaan. Turun Sanomat
Pyöräilyssä noudatettavia ohjeita
Helsingin Sanomat 19.09.1926